Aina pari päivää ennen kuukautisia toivon, että voisin vain asua peiton alla. Itkeskelen täysin mitättömistä syistä, olen todella masentunut. Eikä asiaa auta yhtään se, että minulla on nuha. Kaikki asiat tuntuvat jotenkin kauhean isoilta.. Olin eilisen päivän taas äidin luona. En halua koko ajan marmattaa täällä kotona pahaa oloani, joten äitin luona on ihan hyvä olla kipeenä. Minä ja minun poikaystävä (sanon häntä täällä vaikka K:ksi..) riidellään tosi usein.Siksi jotenkin on aina helpompaa vaan olla poissa. Ehkä nytkin kannattaisi vaan lähteä äidin luokse, koska olen sairaan vihainen kun K oli avannut minulle kuuluvan paketin. Jos minä sanon siitä hänelle, niin ei se kuitenkaan mitään auta. Joskus tuntuu, että huutaisi tyhjille seinille. Hän on jo ehkä liian tottunut siihen, että huudan hänelle. Hän ei ota enää minua tosissaan.

Liian usein minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla vain sinkkuna. Minä tiedän, ettei tämä meidän suhde tule toimimaan. Minkälainen minusta tulisikaan, jos joutuisin kahden vuoden ajan vain joka päivä huutamaan toiselle! Me ei vain ymmärretä toisiamme. Minä haluaisin viettää aikaa kahdestaan, mutta K haluaa vain olla tietokoneella ja harrastaa siinä välissä joskus seksiä minun kanssa. Ehkä hän ei arvosta minua tarpeeksi? Tai sitten vika on vain minussa?

Olen päättänyt jotain. Liian usein odotan yhdeltä ihmiseltä liikaa. Hänen pitäisi olla loistavaa baari seuraa, hyvä kuuntelija, lohduttaja, empaattinen, luotettava,hauska vitsinheittäjä, meillä pitäisi tietysti olla samanlainen huumorin taju, samanlaiset mielenkiinnon kohteet, jonka kanssa pitäisi osata puhua ummet ja lammet kiusaantumatta. Mutta mistä löydät nuo kaikki samasta paketista?  Kuten yhdesti luokkaannuin suuresti, kun itkin takapenkillä eikä kukaan lohduttanut minua. Olihan se törkeää, mutta se lujitti ajatustani: Kaikki ihmiset eivät ole kaikkea varten. Siksi elämässäni on niin monia ihmisiä.

Melkeinpä paras ystäväni on minun tukeni ja turvani. Hänen kanssaan pystyn puhumaan kaikesta. Mutta eilen kun menin hänen ja muiden ihmisten kanssa baariin, niin hohhoijjaa. Ensinnäkin tämä minun paras ystäväni valitteli koko ajan tylsyyttään ja muut kaverit keskittyivät toisiinsa, omiin juttuihinsa. Mutta jos olisin ollut täällä baarissa sen kaverin kanssa, joka ei pahemmin lohduttele minua, niin ilo olisi ollut ylimmillään. Joskus villeinä sinkkuaikoina tämän taannoisen kaverin kanssa oltiin aina ensimmäisenä tanssilattialla ja meillä oli aina kivaa. Meillä on niin samanlainen huumorintaju ja aika tavallista on, että vain me nauretaan, kun jompi kumpi heittää jonkun hyvän jutun. Sama kai se on, etten voi tuolle ihmiselle kertoa pahemmin omia asioitani, kun minulla on sitten toinen kaveri tälle asialle.

Myös puheenaiheet vaihtelevat, kenen kanssa on. Joidenkin kavereitten kanssa pystyy puhumaan todella ronskisti esimerkiksi seksistä, mutta joidenkin ihmisten kanssa taas ei oikein voi puhua mitään sellaisia nolostumatta ja aiheuttamatta ikäviä tilanteita. Onneksi meitä on moneksi. Olisi aika tylsää, jos ei olisi sellaista juhlintaseuraa, kun sille päälle sattuu. Ja olisi ikävää, jos ei olisi ketään, jolle purkaa kaikki surut.

Mitenkäs sitten tämä minun kihlattuni? No, meillä on toisinaan samanlainen huumorintaju (minä nauran hänen vitseilleen, mutta hän ei minun, eikö olekin aika törkeää), samanlainen musiikkimaku.. Ja kyllä hän kuuntelee minua, ja lohduttaa. Vaikka hänen lohduttamisensa menee niin, että jos joku on minulle ilkeä, niin hän poistaa hänet facebookista, hah. :D Mutta luojan tähden jos hän tietäisi mitä minä joskus puhun tyttöjen kanssa! Se jääköön häneltä ikuisesti salaisuudeksi.. ;)

Mentyäni taas selventämään aivojani äitin luokse, istahdan tietokoneen äärelle ja päätän: Nyt minä aloitan blogin pitämisen! Ah, nyt saan valittaa sydämeni kyllyydestä miehistä ja muista elämän pikkuprobleemista.

 Elikkäs, tämä blogi kertoo minusta, parikymppisestä naisenalusta, joka yrittää epätoivoisesti ymmärtää miehiä, nähdä kaikesta sen valoisan puolen ja löytää ehkä se oma suunta elämässä. Elän kahden miehen kanssa samassa taloudessa, toinen on minun kihlattuni ja toinen on minun veljeni. Ei kuulosta kovin helpolta, eihän? Varsinkin kun minua on siunattu varsin hankalalla poikakaverilla. Onneksi elämässäni on paljon ihania ystäviä ja oma piilopaikka äidin luona, jolloin voin taas muuttua pieneksi tytöksi ja ottaa kainaloon sen lapsuudesta tutun rakkaan pehmokoiran ja alentua viisivuotian tasolle: "Äitiii, keitä minulle kahvia!"

Rakastan myös vaatteita, ja sen tulette varmasti huomaamaan täällä blogin puolella. Myös kaikenlaista muuta pinnallista höpinää tulette näkemään.

En osaa laittaa tätä blogia mihinkään omaan kategoriaan. Lifestyle, parisuhde, muoti, siinäpä ne tärkeimmät, mutta varmasti myös paaljon muuta. Joten tervetuloa lukemaan elämästäni!